skip to main |
skip to sidebar
Kun isä oli käynyt paksun kepin kanssa kokeilemassa joen jäätilannetta, ja kun olin omin silmin todistanut jonkun hullun hiihtävän keskellä jokea, päätin, että rohkenisin luultavasti kokeilla koirien kanssa jäälenkkiä.
Oodi oli kummissaan, se kun ei ole tottunut kävelemään veden päällä. Vanu suhtautui koitokseen omahyväisen tietäväisenä, ja katselimme veretysten kun Oodi yritti käsittää tätä uutta juttua. Se uikutti ja haukkui rannassa kun ei uskaltautunut veden päälle. Kun lähdimme kävelemään Vanun kanssa eteenpäin, se ryntäsi juoksuun ja hyppäsi jäälle vasta metsän kohdalta, tehden näin muutaman sadan metrin silmukan. Voi Odea, nyt se onneksi jo osaa tulla jopa meidän rannasta jäälle.
Jään liukkaus ei haittaa, Oodi on ollut kyljellään jäänpinnassa useaan otteeseen, mutta siltikin meno näyttää melkein koko ajan tältä:
Vanu haki koko ajan narupalloaan, jota yritin olla sinkoamatta liian keskelle jokea. Meillä koirat ovat oppineet pysymään rannan lähellä, minä en luota tuohon jokeen vaikka olisi mikä. Oodi juoksi välillä äitinsä vanavedessä, välillä se jäi odottamaan Vanun paluuta, että saisi hyökätä saaliin kimppuun.
Seisomakuvantapainen, olisin saanut Oodista jopa ihan kelvon ja ryhdikkään kuvan, mutta Oodi kerkesi vaihtamaan asentoa juuri kriittisellä hetkellä, joten tyytyminen jäi tähän:
Niin se Oden elämän ensimmäiset 6kk ovat taaksejäänyttä aikaa. Oodi on kasvanut ja on pikkuhiljaa saavuttamassa äitinsä mittoja, enkä enää pimeässä pahemmin erota niiden ääriviivoja toisistaan. Setäni jaksoi ihmetellä jouluvierailullaan miten ylipäänsä onnistumme erottamaan ne toisistaan. No joo, on noi aika erinäköisiä kuitenkin ja luulisi nyt ehkä vieraankin tajuavan, että Vanun naamassa on "hiukka" enempi mustaa.
Kävimme hirveässä pakkasessa vielä laskettelurinteillä, ennen kuin keskus aukeaa. Keväällä sitten taas aletaan käydä siellä, nyt on tyytyminen Tampereen metsiin seuraavat kuukaudet. Ehkäpä pääsemme jopa jäälle lenkkeilemään.
Oodi tyypilisessä kuka-mitä-häh-posessaan.
Lumessa istuilu oli mukavaa. Pissatulehdusta odotellessa...
Oodin nassu.
Vol. 2.
Oodi hiirijahdissa...tällä kertaa jyrsijä voitti. Thank god.
Pelottava Ode.
Se osaa istua myös erittäin ryhdikkäästi. Nih. Ja miksei voinut seistä, kysyi kuvaaja, joka olisi tahtonut edes yhden kivan seisomiskuvan. Yksin on vaikeaa seisottaa ja ottaa kuvaa.
Täytyi yrittää sitä täydellistä pääkuvaa kun tuo kerrankin oli paikallaan, mutta tiedä häntä..kokeillaan pari kuukauden päästä uusiksi.
Vanu ja Oodi. Oodi ei vielä osaa hyppiä noille heinäsysteemeille, se taasen on Vanun lempihommaa. Korvissa alkaa äitykällä olemaan karvaa sen verran, että saan sille painot taas niihin, ja kuvauksesta tulee mielekkäämpää...ei niissä kyllä edelleenkään mitenkään liikaa ole karvoja.
Tehtiin eilen pieni äiti-tytär-lenkki, jonka aikana oli tarkoitus ottaa joku perhepotretin tapainen luomus.
Tässä ehdoton suosikkini, johon ehkä kiteytyy kaikki oleellinen..eli Vanu ja Oodi leikkimässä lempileikkiään, johon kuuluu se, että ensin juostaan täysin ympäri minua, sitten Vanu kalauttaa lapsensa maihin, siitä seuraa painia, ja kun äiti jää alimmaiseksi niin...:
Onneksi nuo tuntuvat olevan niin samalla aaltopituudella näissä leikeissä, ei ole varmaan koskaan aikaisemmin ollut Vanulla noin röyhkeää leikkikaveria, johon se ei olisi polttanut päreitään. Mutta kuten sanottu, Oodi saa tehdä mitä vaan koska vaan, Vanusta ei ole ainakaan vielä sen kurmuuttajaksi.
Ehkä eniten Oodin näköinen kuva, jonka olen onnistunut ottamaan.
Killistelyä auringossa.
Tässä vähän koko"eroa". Vanulla on toki ihan tajuttoman vähän turkkia, mutta ei tosta pennusta varmaan ihan hirveän pientä jää...
Oodi vähän posettaa. Ei me oikein osata vielä.
