Sadepäivä

Sataa, sataa, sataa. Eilen kastuimme kaikilla lenkeillä ja viime viikolla metsään mennessämme Oodi ei meinanut tulla autosta ulos kun satoi niin kovaa. Rassukka. Toki tämä tarkoittaa myös sitä, että kodistamme on tullut ajoittainen hiekkalaatikko. Ihan sama kuinka paljon noita koiria puunaan suihkussa tai imuroin lattioita, sitä hiekkaa vaan riittää. Se jaksaa vielä kuudenkin collienomistamisvuoden jälkeen ihmetyttää, että kuinka sitä voikin olla niin paljon. Sängystäkin sitä välillä löytyy, koska Vanu kaivautuu peittojen väliin silloin harvoin kun tahtoo siellä nukkua. Siltikään en ole koirilta sänkyä kieltämässä, Oodi nukkuu aina minun kanssani. Vanu yleensä mieluummin lattialla tai sohvalla. Hassua, koska silloin pienempänä Oodi ei viihtynyt sängyssä yhtään.

Oodilla ja Vanulla on nyt myös uusi Ihana Ihminen niiden elämässä, eli meillä useimpina viikonloppuina vieraileva mies. Ne suhtautuvat siihen yhtä suurella tunteen palolla kuin veljeeni. Jessus sitä kontroloimatonta iloa, en ole kehdannut ottaa koiria mukaan juna-asemalle kun niistä lähtee niin jumalaton meteli. Hupaisinta oli kun olimme sitä kerran viemässä junalle ja se kävi ostamassa lipun minun odotellessa auton luona koirien kanssa. Se oli poissa kokonaista 3 minuuttia, mutta silti vastaanotto oli riemua täynnä. Hupsut.

Mutta siis, tänäänkin olimme metsässä, minulla oli kamera mukana koska halusin todistusaineistoa nuun karvattomuudesta. Minua harmittaa etten antanut Emilian kyniä sitä sinne Nokian näyttelyyn, se näyttää nyt paljon, paljon kivemmalta kun turkkia on tasaisesti sen kropassa, eikä enää niin että keskivartalossa ei mitään, kauluksessa jonkin verran ja takaosassa KAIKKI. Mutta, sateessa ja pimeydessä ei oikein mitään kivaa kokovartalokuvaa. Tässä siis meidän kuvasaalis tänään.

Eli siis, Nuun pää