Jouluiloa!

Nyt hiljennymmekin sitten jouluviettoon, palataan asiaan ensi vuonna!

Lumi, missä olet?

Siis tokihan mitään lunta on turha edes olettaa että olisi. Tai no, on tuolla tuo sentti. Tänään sentään aurinko armas antoi jotain toivoa meidän joulukorttikuvailulle, joten all is not lost. Itse kortin säätämiseen menee vielä varmaan päivä tai pari, viime vuonna oli helppoa kun lunta ja jäätä oli niin kivasti. Nyt pitää oikeasti vähän feikata efektejä, ja minä en osaa joten tuo miespuolinen ihminen tehkööt asialle jotain.

Helppoa meidän urakasta ei tehnyt myöskään se, että molemmilla koirilla on karvanlähtöaika, Oodeli-Puudeli varsinkin on aivan kalju. Mutalenkkien takia ne eivät myöskään ole ihan niin puhtaan valkoisia kuin oli ajatus..niin, onhan siitä jo 3 viikkoa kun ne pestiin ja föönattiin! Ai joo, ja Vanun korvat eivät ole mystisesti taittuneet, sillä oli painot sen 30min kun kuvailtiin. Kyllä senkin on hyvä kerran vuodessa näyttää rotumääritelmän mukaiselta collielta! Muuten minulle on aivan sama, korvataistelu hävittiin jo 6 vuotta sitten. Suureksi osaksi kokemattomuuttani, mutta ovat nuo kyllä niin pystyt ylipäätään, että enpä tiedä olisiko niille lopunviimein ollut mitään tehtävissä sitten kuitenkaan. 

Tähtäämme vanhemmilleni joulunviettoon huomenissa. Sitä ennen saan iloisesti siivota täällä Tampereella ja panikoida lahjoista, vaikka alkaa olla oikeastaan jo liian myöhäistä sellaiseen. Nyt kuitenkin vähän satoa aamuisilta kuvaussessioilta.


Sanoisinko, että ovat molemmat ainakin itsensä näköisiä.




Vähän virallisempi versio. Vanu ei ole noin paljon tytärtään pienempi, se vaan on vähän alempana kivellä.




Niinkö näin.




Välillä oli tylsää ja sitten se olikin tällaista






Vanu




Ja Tampereen Puudeli

Nuuta ja muuta

Joulukuuta mennään ja täällä ei oo tapahtunut oikeastaan mitään. Vanun ja Oodin pesin viikonloppuna, molemmilla karvanlähtöaika, Oodilla jo aika pitkälti loppunut (ja siltä näyttääkin) ja Vanulla pahasti meneillään. Oodi se edelleen haluaa heittää koko karvan mäkeen, Vanu tiputtelee maltillisemmin ja luulisin ettei vieläkään lähde ihan tuhon hardcore-tyttärensä trendeilyyn.

Tämä on nyt sitten eka kerta vuoteen kun tiputtavat tukkansa. En tiedä onko syynä ruokavalio vai mikä, mutta erikoista on. Yleensä kyllä tapahtuu kaksi kertaa vuodessa tämä. Vanulla oli joku viikon karvanlähtöaika keväällä jolloin harjasin siitä pussillisen karvaa, ja sitten se loppuikin. Kesällä ihan hirvitti Puudelin turkki, se oli iso ja varmasti epämukavan kuuma. Hyvähän sen on nyt talvea vasten heittää karvat hemmettiin...en kyllä aio ostella sille mitään vaatteita, kasvatelkoon uuden tukan! Ei sillä, Puudeli ei paljon mistään sellaisista edes perusta, joka heijastinliivi oli sen mielestä itse ällöttävyys. Ja parvekkeella se hengailee tälläkin hetkellä, kai sillä on sitten rasvakerrosta suojaamassa...

Meillä oli tänään herkkuruokapäivä, VanuPuudelilassa se meinaa lohipäivää. Kerran viikossa ne vetelevät puokkiin tuollaisen puolikiloa lohta ja sitten hiukkasen kasvista siihen kylkeen. Namnam, tuumaavat ne. Hyi, tuumaan minä, vaikka lohi onkin ihanaa. Tuossa sulaneessa mössömuodossa ei ehkä ihan se ihmiselle maittavin asia.

Nuu taasen oli meillä hoidossa viikonlopun pari viikkoa sitten. Ryöstin sen julmasti Emilialta Turenkiin, jossa sitä rakastettiin, lenkitettiin ja syötettiin. Naapurit olivat taas haltioissaan, että Nuu on meillä hoidossa ja se oli haltioissaan päästessään moikkailemaan ihmisiä. Vanu oli ehkä vähemmän innoissaan, se sietää Nuuta kyllä tosi hyvin, mutta eka ilta on aina vähän sellaista että se vetäytyy omiin oloihinsa ja mulkoilee sitten sieltä ärsyyntyneenä, että ei kai toi TAAS jää meille.

Porukat vähän ihmetteli, että kuinka mä pärjään lenkillä noiden kanssa, mutta mikäs siinä on pärjätessä, Nuu harvoin on Turengissa hihnassa kun tottelee vieläkin kuin unelma. Autotiet on kiinni, mutta muuten saa pistellä menemään. Ja yleensä pisteleekin.

Kuvatodisteita seuraa. Nuu oli siis totaallisen kalju eläin, nyt sillä on pohjavilla. Siis sellainen lyhyt, mutta vaikka näistä kuvista näyttää että son vieläkin ihan turkiton, niin livenä ero on huomattava. Se ei oo enää sellainen luinen nahkaeläin, vaan pörröinen ja pehmeä. 

Tästä turkkiasiasta tahdon vielä kirjoittaa yhden asian. Oodi ja Vanu on aina olleet tosi kivan värisiä. Ihan alusta asti, vaikkakin Vanu on minusta "sinisempi" kuin Oodi, joka on lähinnä vaaleanharmaa. Nuu oli syntyessään saman värinen kuin Oodi pienenä, mutta sille tapahtui jotain hyvin eriskummallista kun se kasvoi. Olisiko noin 4kk iässä kun katsoi oikeasti että ei hemmetti, mikä tuosta voi tulla. Sillä oli nimittäin selkärangan kohdalla aivan ruskea viiva uutta karvaa. Ruskea kuitenkin väheni turkin pidetessä ja Nuun näyttelyarvosteluissa sen väriä on aina kehuttu, koska joo, onhan se ollut vaalea, mutta sen ekassa turkissa oli aina sellainen vivahde ruskeaan, tämän huomasi tosi hyvin kun se käveli Vanun ja Oodin vieressä. Kuitenkaan en menettänyt toivoani missään kohdassa, ja tämä kannatti. Uusi turkki on saman värinen kuin Oodinkin, en oikeasti selkäpuolelta meinaa erottaa noita kahta jos nopeasti katson. Vanu toki on ihan eri juttu, koska sen turkki tummeni iän myötä ja se on muutenkin sellainen tankki ettei sitä kovin nopeasti sekoita noihin.


Mutta siis kuviin.


Tässä Nuudeli kera ihanan possunsa, joka edelleen näyttää hätääntyneeltä





Tämmöinen se yleensä on





Huono pönötyskuva, mutta ainakin sellainen on olemassa!





Päätä, mummoonsa tulee, toinen korva vähän pyrkii pystyyn. Painoa siihen ei tosin olla laittamassa, uskon sen asettuvan kunhan tyyppi saa vähän pääkarvaa





Nuu auringonlaskussa





Ja vauhdissa

Syyslomailua

Palailtu ollaan nyt Turengista pikkuhiljaa, melkoista härdelliä nämä ekat päivät, nyt viimein Vanu ja Oodi kolmen tunnin lenkkeilyn jälkeen makaavat ympäri kämppää.

Oltiin Turengissa siis corgivahdissa kun vanhempani olivat Saksassa käymässä. Käytiin päivittäin riehumassa kunnon lenkit, Caprikin oli ihan messissä ja jätin nyt sitten porukoille kotiin suhteellisen lenkkivaateliaan eläimen. Voi jummi kun se tykkäsi olla meidän mukana, ja juoksi siinä missä nämä minunkin eläimeni, vaikka Cappula täyttääkin ensi keväänä jo 10v. Se ei kyllä ikäänsä näytä, Tiedä sitten jos sen kuono olisi kokonaan ruskea (tai punainenko se virallinen väri nyt sitten on), että olisiko se harmaantunut. Valkokuonoisesta vähän vaikea sanoa!

Kävin sitten itse Tallinnassa viime viikonloppuna, ja vanhempani saivat vaivoikseen Vanun ja Puudelin. Oodin Puudeli-nimitys on muuten niin tarttunut jo, että äitinikin kutsuu sitä nykyään Puudeliksi, ja Oodi itse tunnistaa tämän nimen ihan yhtä hyvin kuin omansa. Niinkö siinä muka nyt kävi, että minulla on Puudeli-niminen collie! Mutta kiltisti olivat olleet, joka on aivan ihana juttu. Oodi toki minua kaipaili, se on niin minun koirani ettei mitään rajaa.

Olen tässä koko syksyn ihastellut koirieni mahtavaa kemiaa. Ne eivät kumpikaan ole mitään tossukoita, mutta koska Vanun alfa-asema on niin selkeä, ei Oodi ole koskaan pokkuroinut sitä kohtaan. Oikeastaan päinvastoin, ensimmäiset kaksi vuotta Oodi aika paljolti varoi mutsiaan, varsinkin kun Vanu nukkui. Vanu teki kaikki aloitteet leikkeihin ja pesuhetkiin, ja jos Vanu ikinä koki että tyttärelle piti antaa palautetta typerästä käytöksestä, kävi se silmänräpäyksessä ja Oodi oli välittömästi selällään.

Pahin asia tapahtui silloin kun Oodi palasi kotiin pentuja tekemästä. En tiedä oliko se sitä, ettei Vanu tunnistanut sitä koska se tuoksui oudolta vai mitä, mutta Vanu ei hyväksynyt sitä meille ollenkaan. Oodi oli ihan hämmentynyt koko päivän, mutta kun menimme mökille, Vanulla yhtäkkiä alkoikin raksuttaa, ja se aivan yhtäkkiä tajusi, että tämä ihmeellinen koira on todellakin Oodi. Voi sitä riemua, ne leikkivät ja juoksivat ja nukkuivat yön käppyrässä, toisissaan kiinni, jota ei todellakaan ikinä tapahtunut ennen.

Ja en sitten tiedä oliko tämä se todellinen käänne niiden toimeentulemisessa. Nykyään Oodi hyvin usein menee Vanun syliin kun se makaa jossain, ja Vanu alkaa välittömästi pestä sen korvia. Jos Vanu lopettaa, Oodi tökkää sitä kuonollaan, että hei mutsi, lisää. Usein näen Vanun nukahtaneen pää Oodin pään päälle. Oodi myös yleensä aloittaa leikit, ja onpa se pariin otteeseen tässä vuoden aikana antanut äidilleen palautetta sen tullessa liian lähelle luutaan. Ne myös nukkuvat lähekkäin usein, ja joka aamu niiden tullessa minua tervehtimään sänkyyn, Vanu alkaa pestä minun päälläni makaavaa Puudelia, joka on varmaan niinä hetkinä maailman onnellisin koira, kun minäkin sitä rapsuttelen ja halailen samaan aikaan.

Mutta, näistä mietelmistä sitten kuviin. Niitä on vähän, mutta kuitenkin.

Tässä tämä, Puudeli.



Ja mutsin kanssa.



Se on muuten nyt sitten niin, että Puudeli on päättänyt luopua turkistaan. Se on jo aika kalju kyljistä ja takaosastaan. Siksi Vanun suussa on karvoja.



Puudeli ja ikinuori Capri-muori



Ja niin. Minun Vanu.

Silmäjuttuja

Veli ja Nuudeli on pikkuhiljaa terveystarkastusiässä. Me aloitettiin silmätarkeilla, aiemmin oli tarkoitus että menevät sitten samalla lonkkien ja kyynärien kanssa, mutta tuli mahdollisuus mennä tuonne Valkeakosken eläinsairaalaan nyt vähän etuajassa niin tuumittiin jotta miksipä ei. Siellä oli sitten ihan kunnon syyni lapsosilla edessä kun oli myös harjoitteleva tarkastaja niin simmuset käytiin läpi kahden ihmisen toimesta. Hyvin jaksoivat tyypit olla paikallaan ja saivat myös terveen paperit, eli cea-vapaita ovat, eikä muutakaan ollut kummallakaan, kivaa!

Veli oli siis minulla tän päivän hoidossa, aamu aloitettiin pesulla, kuivauksella ja harjauksella. Velipoloinen, heti kun tulee tänne niin joutuu kaikkeen ikävään. Mutta siitä tuli hieno, vaikkakin aika karvaton onkin.

Pesujuttujen jälkeen mentiin tuonne metsiin. Leikin pallolla sen aikaa kun venattiin Emiliaa.





Tässä nyt Veli 14kk miinus karvat



Ja nassunen



Sitten mentiinkin jo katteleen niitä silmiä, ja lopuksi vielä ulkoiltiin Nuun ja Emilian kera vähän lisää.



Törmäys. Nuun silmät näyttää tässä vähän erikoisilta, johtuu silmätipoista jotka sille laitettiin ennen sitä tarkastusta. Molemmat koirat siristelivätkin auringossa aivan hirmuisesti ja meille sanottiin etteivät ehkä näe normaalisti tänään. Kuitenkaan puihin tai muihin eivät ottaneet osumaa..



Nuu on melkein yhtä pallohullu kuin Vanu-mummonsa



Palautus



Seuraavassa otteita Nuun pallonhausta.











Iloinen Nuudeli.



Velikin riemastui systerin juoksuspurteista



Tähän vähän raviyritelmää



Ja Emilialle kiitokset tästä päivästä, nastaa oli! Sinille toki kanssa kun antoi Velipojan meidän matkaan.

Nuu-sisko ja sen Veli-veli

Sunnuntaikävelyä Pirkkalan metsistössä taas tänään iltapäivällä. Mukanamme Emilia Nuun kanssa ja Sini Velin. Vanu ja Oodi toki minun kanssani, Vanulla on syysriemua nyt sen verran rinnassa että huh. Yleensä se tyytyy hippaleikeissä jahtaamaan Oodia, joka on mutsinsa paimennusnäykkäisyihin perin tottunut, mutta nyt viimeaikoina olen huomannut Vanun tekevän samaa Nuulle. Vanu ei oikeastaan koskaan leiki kenenkään muun kuin tyttärensä kanssa, mutta Nuu tuskin tätä mummon uutta vaihdetta ihan rakkaudenosoituksena voi ymmärtää. Rassukka sai Vanulta näykkäisyn tänään sitten kintereeseen juoksennellessaan Velin kanssa ja taisi sattua sen verran että rupean tuota mummia hillitsemään kun lapset riehuvat.

Kuvasato oli huonoa, nyt en voi syyttää edes säätä. Lapset juoksivat aina jossain mäen alla tai puiden takana tai jossain puskissa, tai sitten niin varjoisissa paikoissa ettei mitään toivoa. Talvi ja jäälenkit..ehkä sitten niiden riehumisista saa jotain matskua.

Mutta siis. Nuullahan on karvanlähtö, ihan sellainen hirmuinen. Nyt sillä ei ole enää edes häntä- tai housukarvoja. Hahaa.



Siristelyä syysauringossa



Tässä Velin juoksupyrähdys



Ja kivat keppileikit



Kävimme kesällä näyttelyharjoituksissa, jossa oli paikalla kovasti muitakin collieita. Tässä kuvia selatessani tajusin etten ole kai kunnolla pienennellyt niistä kuvista MITÄÄN, joka on tosi sääli! Joten tässä kolmen kuukauden takaisia kuvia molemmista karvaisemmilta ajoilta

Nuun nassukka



Veli kokonaan



Ja Velinkin nassu

Sadepäivä

Sataa, sataa, sataa. Eilen kastuimme kaikilla lenkeillä ja viime viikolla metsään mennessämme Oodi ei meinanut tulla autosta ulos kun satoi niin kovaa. Rassukka. Toki tämä tarkoittaa myös sitä, että kodistamme on tullut ajoittainen hiekkalaatikko. Ihan sama kuinka paljon noita koiria puunaan suihkussa tai imuroin lattioita, sitä hiekkaa vaan riittää. Se jaksaa vielä kuudenkin collienomistamisvuoden jälkeen ihmetyttää, että kuinka sitä voikin olla niin paljon. Sängystäkin sitä välillä löytyy, koska Vanu kaivautuu peittojen väliin silloin harvoin kun tahtoo siellä nukkua. Siltikään en ole koirilta sänkyä kieltämässä, Oodi nukkuu aina minun kanssani. Vanu yleensä mieluummin lattialla tai sohvalla. Hassua, koska silloin pienempänä Oodi ei viihtynyt sängyssä yhtään.

Oodilla ja Vanulla on nyt myös uusi Ihana Ihminen niiden elämässä, eli meillä useimpina viikonloppuina vieraileva mies. Ne suhtautuvat siihen yhtä suurella tunteen palolla kuin veljeeni. Jessus sitä kontroloimatonta iloa, en ole kehdannut ottaa koiria mukaan juna-asemalle kun niistä lähtee niin jumalaton meteli. Hupaisinta oli kun olimme sitä kerran viemässä junalle ja se kävi ostamassa lipun minun odotellessa auton luona koirien kanssa. Se oli poissa kokonaista 3 minuuttia, mutta silti vastaanotto oli riemua täynnä. Hupsut.

Mutta siis, tänäänkin olimme metsässä, minulla oli kamera mukana koska halusin todistusaineistoa nuun karvattomuudesta. Minua harmittaa etten antanut Emilian kyniä sitä sinne Nokian näyttelyyn, se näyttää nyt paljon, paljon kivemmalta kun turkkia on tasaisesti sen kropassa, eikä enää niin että keskivartalossa ei mitään, kauluksessa jonkin verran ja takaosassa KAIKKI. Mutta, sateessa ja pimeydessä ei oikein mitään kivaa kokovartalokuvaa. Tässä siis meidän kuvasaalis tänään.

Eli siis, Nuun pää

Kaverilenkkejä

Lenkintäyteinen viikonloppu alkaa vedellä viimeisiään, minäkin joudun takaisin luentosaleihin istuskelemaan huomenna, joten heippa vaan, kesä. Mutta kyllä, syksy on myös ihanaa.

Eli lenkkeilty on, Emilian, Sinin sekä Tiian kanssa. Kuvasaastetta seuraa:

Tässä on Veli, 1v. Hällon karvanlähtö, aivan kuin siskollaan. Nuu on muuten aivan kalju nykyään, kulkee mutsinsa jalanjäljissä, kun kerran tiputetaan karvaa niin heitetään mäkeen koko turkki...



Veli ja Velin keppi



Velin nassukka



Veli tuijottelemassa systeriä. Veli jäi nyt sitten ainoaksi koiraksi kun Velin "isoveli", eli Sinin Otto-dalmis suruksemme joutui tästä maailmasta lähtemään. Velillä on onneksi seuraa kovasti siskostaan ja Tiian Unna-pennusta.



Lenkillämme eilen olimme vain Sinin kanssa matkassa, ja yhtäkkiä mulla meni laskut aivan sekaisin. Paikalla oli nimittäin 3 merlenarttua! Se kolmas oli Emilian kanssa metsässä ollut Nuu. Se oli meitä jäljittänyt, ja kun kuuli haukkua niin se oli ollut viimeinen pisara, se rynnisti meidän tykö leikkimään veljensä kanssa. Lähti tosin aika pian takaisin etsimään omaa lenkkiporukkaansa.



Ja kukas se tässä. No, Vanu-mummo!



Vanu on taas syksyä kohti reipastunut hirmuisesti, kesäkuumalla se ei ehkä aktiivisin collie ole.



Kale ja Unna



Vauhti-Unna



Unnan posetus, kieli pakollinen.



Unna osaa



Ja tässä sitten Oodi, 3v. Isäänsä tulee, sanoisin.



Oodi on tänä kesänä ollut kauneimmillaan. Pidän Oodista todella, todella paljon, harmillisesti meidän näyttelyuraamme vaikeuttaa Oodin hammaspuutos. Siltä puuttuu p1 ja p2 hampaat. Mutta on se silti minulle maailman ihanin Puudeli.