skip to main |
skip to sidebar
Ja nehän ei meitä haittaa, tuumaavat Vanu ja Oodi. Istuin tänään pitkät pätkät esseetä kirjoittamassa, mutta olipahan kiva päästä sitäkin pakoon. Siksi ei ehkä niin hirvittänyt tuo ulkoilma.
Vanu ja Oodi ovat ihan kamalassa karvassa, molemmille kasvoi pohjavilla kyllä ihan pikavauhtia, mutta ne näyttävät suoraan sanottuna aika järkyttäviltä. Molemmilla on sellaisia pitkiä harvoja haituvia kasvamassa lyhyestä ja tiiviistä turkista. Vanun pesinkin pari viikkoa sitten, mutta se ei kyllä asiaa yhtään parantanut. Sinänsä erikoista, yleensä minulla on tähän aikaan vuodesta kivan pörröiset colliet, en tajua miksi ne eivät voi olla tällaisessa turkissa kesällä. Olisi varmasti mukavampaa.
Kameraa yritin kantaa messissä aamulenkillä, mutta eivät nuo mitään ihmeellistä tehneet. Pitäisi taas ottaa pallo messiin, mutta kun en uskalla sitä jäällä pitkälle heittää. Kai se nyt sen matkaa jo koirat kestäisi, mutta jos ne eivät sitten tuokaan sitä palloa takaisin! Mutta tässä siis nassukuvia pari lisää:
Puudeli elementissään, se oikeasti rakastaa tuota lunta ja pakkasta
Ja Vanu, jonka päähaituvat voisi joku trimmata
Tänään oli sitten Tampereen KV-näyttelyn viimeinen halpa ilmopäivä, Veli ja Nuu on ilmoitettu karkeloihin! Varmaan siellä on "pari" muutakin koiraa silloin, mutta mikäs sen mukavampaa. Velistä yritän huomenna saada kuvamateriaalia, ollaan menossa Sinin kanssa päivälenkille.
No niin, joulu tuli ja meni, samoin tuo vuodenvaihde. Jouluna koirat söi villisianluita ja porobarffia, kyllä kelpasi, paitsi Oodille, jonka mielestä kaikki paitsi lampaan- ja hirvenluut ovat epäilyttäviä. Löisin vaikka pääni pantiksi että se söi niitä viimeksi kun kokeilimme...
No, kuitenkin, nyt olemme takaisin Tampereella ja suureksi surukseni on todettava, että tämän talven jäälenkit jäävät aika vähäisiksi. Aika kylmää pitää olla ja aika kauan myös, ennen kuin uskaltaudun millekään jäälle ja on kyllä tosi sääli että tämä nyt on tällaista. Metsiin ei myöskään oikein voi enää mennä, meidän syksyllä löytämäämme metsään ei sen takia, että sen läheisyyteen ei pääse enää autolla millään jos on satanut lunta, ja muihin ei ole latujen takia asiaa. No, ehkä tämä tästä taas, kevättä odotellessa...jospa ensi kuun lopulla olisi jäitäkin!
Useimmissa koirablogeissa näkee tavoitteita vuodelle 2012. Meillä ei oikein ole mitään ihmeellistä tiedossa Vanun tai Oodin suhteen, paitsi että Oodi käy kyynärkuvissa keväällä. Samaan syssyyn kuvataan Veliltä ja Nuulta lonkat ja kyynärät, Nuulta agin takia muutakin, ainakin selkä. Oodille voi ehkä MAHDOLLISESTI olla luvassa näyttely tai pari, riippuu tuomareista ja sen turkista. Mutta näyttelyissä kierretään keväällä ja kesällä ainakin jonkin verran Nuun kanssa, ja toki Velin jos saamme Sinin messiin! Myös joku muu voi ehkä mahdollisesti hengailla turistina mukana, mutta siitä lisää parin kuukauden päästä jos hyvin käy. Salamyhkäistä, joo, mutta valotetaan nyt hieman, että Vanu ja Oodi saavat duoilla jatkossakin, eli perheenlisäystä ei tähän talouteen ole luvassa.
Barffanneetkin olemme kohta vuoden. Hyvin on mennyt ja takaisin en vaihtaisi. Paljon ihmiset tuntuvat olevat matkustuksesta huolissaan barffin kanssa, mutta meillä ei ole ollut ongelmaa. Ehkä eniten siksi, että määränpäässä on aina ollut pakastin ja kylmälaukku on ollut ahkerassa käytössä, ehkä joku näyttelyturnee olisi ruokapuolen kanssa vaikeampi barffaajalle järkätä. Tosin, onhan niitä matkustusystävällisiä ei-nappula-koiranruokiakin olemassa.
Minulta on hieman kyseltykin tästä meidän barffauksesta, joten kirjailen nyt tähän suurpiirteisesti näiden ruokailusta. Eli pääasiallisesti syövät kana-kasvis-mixejä, liha-kasvis ei uppoa Puudeliin ihan halutulla tavalla. Poro-kasvis olisi lempparia, mutta minun lompsa ei kestä ihan sellaista investointia. Päivässä kuppiin laitetaan siis 250g mössöä, ja siihen mukaan öljyä luraus. Öljyjä meiltä löytyy nykyään melkoinen arsenaali, lohiöljy on näiden lempparia. Löytyy myös rypsiöljyä, oliiviöljyä, pähkinäöljyä sekä pellavansiemenöljyä. Mutta tosiaan, jos koirat saisivat valita niin meillä ei kai olisi kuin lohiöljyä... Ai niin, kylmäpuristus on tässä öljyasiassa ehdoton.
Luut. Niitä on aina pakastimessa, ja niitä syödään joka päivä. Eniten suosin lampaanluita, koska ne tuntuvat olevan koirille mieluisimpia. Kanaakin söivät usein ensin, mutta luovuin niistä siivistä kun koirilla on enemmän tekemistä luiden kanssa, kestävät pidempään kuin siivet. Kyllä ne niitäkin välillä saavat, mutta eivät enää joka aamu niin kuin aluksi. Hirveä meiltä löytyy yleensä myös, mutta possua oikeastaan ei ollenkaan, koska ne rustopalat ainakin barffinetissä ovat aika valtaisia. Jotenkin ei tuo possu muutenkaan iske.
Kaksi kertaa viikossa syödäänkin sitten jotain muuta kuin kana-kasvista. Koirat saavat kerran viikossa lohta, ja kerran viikossa sisäelinmössöä. Tossa vikassa meillä olikin opettelemista...ensin Vanu ei tykännyt maksasta, ja sitten kun keksin sisäelinmössö, Oodi päättikin että se on pahaa. Nyt syövät molemmat kivasti, mutta kuinka kauan, en tiedä. Kerran kahdessa kuussa vedän niille hivenainekuurit, ihan varmuuden vuoksi.
Kallista? No joo. Yllättävän halpaa, olin varautunut pahempaan. Toki olen laiska enkä itse tee noita mössöjä, eli siinäkin voisi säästää. Tai alkaa metsästäjäksi, ei ainakaan luut loppuisi kesken. No, joskus sitten kun on joku koirien oma arkkupakastin niin voisi alkaakin järkeillä tätä hommaa lompakkoystävällisemmäksi. Arvoisin, että kuussa koirien ruokiin (luut included) menee n. 60e.
Sen arvoista? Ehdottomasti. Koirat on iloisempia, tyytyväisempiä, aktiivisempia ja turkit hyvässä kunnossa. Mahat ei ole olleet sekaisin ties kuinka pitkään aikaan. Kekkasin nuo tuossa pari viikkoa sitten syömässä metsästä sellaista mädäntynyttä hirvenraatoa, mutta silti mahat pysyi kunnossa. Ei sillä, ei ne ennen tätä barffiakaan usein olleet löysällä, mutta kyllä nyt pari kertaa vuodessa. Ja aika varmasti jos olisivat nappuloita vedelleet ja sitten syöneet sitä hirveä.
Ai niin. On muuten ihmeellistä miten tulee sokeaksi kun luulee itse tietävänsä jotain... tossa joulun nurkilla nimittäin löysin makkarista vanhempien luota verta lattialta ja raportoin asiasta äidilleni, jonka kanssa tulimme siihen lopputulokseen, että corgilla on juoksut. Eihän Vanulla tai Oodilla voisi olla, ne juoksivat kesäkuussa samaan aikaan ja siitä oli vasta 6kk...ei käynyt edes mielessä että se voisi olla joku muu. Ainakaan Oodi, joka on koko elämänsä juossut 7kk väleillä melkein päivälleen. Mutta hahaa. Niinpäs olikin Oodi. Nyt tosin lopettelee jo, luojan kiitos. Vanun juoksua odotellessa...se on aina niin loistava eläin niiden aikana, voi luoja.
Nyt kuitenkin jaarittelulle stop. Tässä kuvia tosi lumiselta alkuvuodelta.
Vanu nauttii pellossa. Pallo on ihana.
Ja Oodi vauhdissa. Sori kuvanlaatu, oli hämärää.
Vanu.
Nyt hiljennymmekin sitten jouluviettoon, palataan asiaan ensi vuonna!
Siis tokihan mitään lunta on turha edes olettaa että olisi. Tai no, on tuolla tuo sentti. Tänään sentään aurinko armas antoi jotain toivoa meidän joulukorttikuvailulle, joten all is not lost. Itse kortin säätämiseen menee vielä varmaan päivä tai pari, viime vuonna oli helppoa kun lunta ja jäätä oli niin kivasti. Nyt pitää oikeasti vähän feikata efektejä, ja minä en osaa joten tuo miespuolinen ihminen tehkööt asialle jotain.
Helppoa meidän urakasta ei tehnyt myöskään se, että molemmilla koirilla on karvanlähtöaika, Oodeli-Puudeli varsinkin on aivan kalju. Mutalenkkien takia ne eivät myöskään ole ihan niin puhtaan valkoisia kuin oli ajatus..niin, onhan siitä jo 3 viikkoa kun ne pestiin ja föönattiin! Ai joo, ja Vanun korvat eivät ole mystisesti taittuneet, sillä oli painot sen 30min kun kuvailtiin. Kyllä senkin on hyvä kerran vuodessa näyttää rotumääritelmän mukaiselta collielta! Muuten minulle on aivan sama, korvataistelu hävittiin jo 6 vuotta sitten. Suureksi osaksi kokemattomuuttani, mutta ovat nuo kyllä niin pystyt ylipäätään, että enpä tiedä olisiko niille lopunviimein ollut mitään tehtävissä sitten kuitenkaan.
Tähtäämme vanhemmilleni joulunviettoon huomenissa. Sitä ennen saan iloisesti siivota täällä Tampereella ja panikoida lahjoista, vaikka alkaa olla oikeastaan jo liian myöhäistä sellaiseen. Nyt kuitenkin vähän satoa aamuisilta kuvaussessioilta.
Sanoisinko, että ovat molemmat ainakin itsensä näköisiä.
Vähän virallisempi versio. Vanu ei ole noin paljon tytärtään pienempi, se vaan on vähän alempana kivellä.
Niinkö näin.
Välillä oli tylsää ja sitten se olikin tällaista
Vanu
Ja Tampereen Puudeli
Joulukuuta mennään ja täällä ei oo tapahtunut oikeastaan mitään. Vanun ja Oodin pesin viikonloppuna, molemmilla karvanlähtöaika, Oodilla jo aika pitkälti loppunut (ja siltä näyttääkin) ja Vanulla pahasti meneillään. Oodi se edelleen haluaa heittää koko karvan mäkeen, Vanu tiputtelee maltillisemmin ja luulisin ettei vieläkään lähde ihan tuhon hardcore-tyttärensä trendeilyyn.
Tämä on nyt sitten eka kerta vuoteen kun tiputtavat tukkansa. En tiedä onko syynä ruokavalio vai mikä, mutta erikoista on. Yleensä kyllä tapahtuu kaksi kertaa vuodessa tämä. Vanulla oli joku viikon karvanlähtöaika keväällä jolloin harjasin siitä pussillisen karvaa, ja sitten se loppuikin. Kesällä ihan hirvitti Puudelin turkki, se oli iso ja varmasti epämukavan kuuma. Hyvähän sen on nyt talvea vasten heittää karvat hemmettiin...en kyllä aio ostella sille mitään vaatteita, kasvatelkoon uuden tukan! Ei sillä, Puudeli ei paljon mistään sellaisista edes perusta, joka heijastinliivi oli sen mielestä itse ällöttävyys. Ja parvekkeella se hengailee tälläkin hetkellä, kai sillä on sitten rasvakerrosta suojaamassa...
Meillä oli tänään herkkuruokapäivä, VanuPuudelilassa se meinaa lohipäivää. Kerran viikossa ne vetelevät puokkiin tuollaisen puolikiloa lohta ja sitten hiukkasen kasvista siihen kylkeen. Namnam, tuumaavat ne. Hyi, tuumaan minä, vaikka lohi onkin ihanaa. Tuossa sulaneessa mössömuodossa ei ehkä ihan se ihmiselle maittavin asia.
Nuu taasen oli meillä hoidossa viikonlopun pari viikkoa sitten. Ryöstin sen julmasti Emilialta Turenkiin, jossa sitä rakastettiin, lenkitettiin ja syötettiin. Naapurit olivat taas haltioissaan, että Nuu on meillä hoidossa ja se oli haltioissaan päästessään moikkailemaan ihmisiä. Vanu oli ehkä vähemmän innoissaan, se sietää Nuuta kyllä tosi hyvin, mutta eka ilta on aina vähän sellaista että se vetäytyy omiin oloihinsa ja mulkoilee sitten sieltä ärsyyntyneenä, että ei kai toi TAAS jää meille.
Porukat vähän ihmetteli, että kuinka mä pärjään lenkillä noiden kanssa, mutta mikäs siinä on pärjätessä, Nuu harvoin on Turengissa hihnassa kun tottelee vieläkin kuin unelma. Autotiet on kiinni, mutta muuten saa pistellä menemään. Ja yleensä pisteleekin.
Kuvatodisteita seuraa. Nuu oli siis totaallisen kalju eläin, nyt sillä on pohjavilla. Siis sellainen lyhyt, mutta vaikka näistä kuvista näyttää että son vieläkin ihan turkiton, niin livenä ero on huomattava. Se ei oo enää sellainen luinen nahkaeläin, vaan pörröinen ja pehmeä.
Tästä turkkiasiasta tahdon vielä kirjoittaa yhden asian. Oodi ja Vanu on aina olleet tosi kivan värisiä. Ihan alusta asti, vaikkakin Vanu on minusta "sinisempi" kuin Oodi, joka on lähinnä vaaleanharmaa. Nuu oli syntyessään saman värinen kuin Oodi pienenä, mutta sille tapahtui jotain hyvin eriskummallista kun se kasvoi. Olisiko noin 4kk iässä kun katsoi oikeasti että ei hemmetti, mikä tuosta voi tulla. Sillä oli nimittäin selkärangan kohdalla aivan ruskea viiva uutta karvaa. Ruskea kuitenkin väheni turkin pidetessä ja Nuun näyttelyarvosteluissa sen väriä on aina kehuttu, koska joo, onhan se ollut vaalea, mutta sen ekassa turkissa oli aina sellainen vivahde ruskeaan, tämän huomasi tosi hyvin kun se käveli Vanun ja Oodin vieressä. Kuitenkaan en menettänyt toivoani missään kohdassa, ja tämä kannatti. Uusi turkki on saman värinen kuin Oodinkin, en oikeasti selkäpuolelta meinaa erottaa noita kahta jos nopeasti katson. Vanu toki on ihan eri juttu, koska sen turkki tummeni iän myötä ja se on muutenkin sellainen tankki ettei sitä kovin nopeasti sekoita noihin.
Mutta siis kuviin.
Tässä Nuudeli kera ihanan possunsa, joka edelleen näyttää hätääntyneeltä
Tämmöinen se yleensä on
Huono pönötyskuva, mutta ainakin sellainen on olemassa!
Päätä, mummoonsa tulee, toinen korva vähän pyrkii pystyyn. Painoa siihen ei tosin olla laittamassa, uskon sen asettuvan kunhan tyyppi saa vähän pääkarvaa
Nuu auringonlaskussa
Ja vauhdissa
Palailtu ollaan nyt Turengista pikkuhiljaa, melkoista härdelliä nämä ekat päivät, nyt viimein Vanu ja Oodi kolmen tunnin lenkkeilyn jälkeen makaavat ympäri kämppää.
Oltiin Turengissa siis corgivahdissa kun vanhempani olivat Saksassa käymässä. Käytiin päivittäin riehumassa kunnon lenkit, Caprikin oli ihan messissä ja jätin nyt sitten porukoille kotiin suhteellisen lenkkivaateliaan eläimen. Voi jummi kun se tykkäsi olla meidän mukana, ja juoksi siinä missä nämä minunkin eläimeni, vaikka Cappula täyttääkin ensi keväänä jo 10v. Se ei kyllä ikäänsä näytä, Tiedä sitten jos sen kuono olisi kokonaan ruskea (tai punainenko se virallinen väri nyt sitten on), että olisiko se harmaantunut. Valkokuonoisesta vähän vaikea sanoa!
Kävin sitten itse Tallinnassa viime viikonloppuna, ja vanhempani saivat vaivoikseen Vanun ja Puudelin. Oodin Puudeli-nimitys on muuten niin tarttunut jo, että äitinikin kutsuu sitä nykyään Puudeliksi, ja Oodi itse tunnistaa tämän nimen ihan yhtä hyvin kuin omansa. Niinkö siinä muka nyt kävi, että minulla on Puudeli-niminen collie! Mutta kiltisti olivat olleet, joka on aivan ihana juttu. Oodi toki minua kaipaili, se on niin minun koirani ettei mitään rajaa.
Olen tässä koko syksyn ihastellut koirieni mahtavaa kemiaa. Ne eivät kumpikaan ole mitään tossukoita, mutta koska Vanun alfa-asema on niin selkeä, ei Oodi ole koskaan pokkuroinut sitä kohtaan. Oikeastaan päinvastoin, ensimmäiset kaksi vuotta Oodi aika paljolti varoi mutsiaan, varsinkin kun Vanu nukkui. Vanu teki kaikki aloitteet leikkeihin ja pesuhetkiin, ja jos Vanu ikinä koki että tyttärelle piti antaa palautetta typerästä käytöksestä, kävi se silmänräpäyksessä ja Oodi oli välittömästi selällään.
Pahin asia tapahtui silloin kun Oodi palasi kotiin pentuja tekemästä. En tiedä oliko se sitä, ettei Vanu tunnistanut sitä koska se tuoksui oudolta vai mitä, mutta Vanu ei hyväksynyt sitä meille ollenkaan. Oodi oli ihan hämmentynyt koko päivän, mutta kun menimme mökille, Vanulla yhtäkkiä alkoikin raksuttaa, ja se aivan yhtäkkiä tajusi, että tämä ihmeellinen koira on todellakin Oodi. Voi sitä riemua, ne leikkivät ja juoksivat ja nukkuivat yön käppyrässä, toisissaan kiinni, jota ei todellakaan ikinä tapahtunut ennen.
Ja en sitten tiedä oliko tämä se todellinen käänne niiden toimeentulemisessa. Nykyään Oodi hyvin usein menee Vanun syliin kun se makaa jossain, ja Vanu alkaa välittömästi pestä sen korvia. Jos Vanu lopettaa, Oodi tökkää sitä kuonollaan, että hei mutsi, lisää. Usein näen Vanun nukahtaneen pää Oodin pään päälle. Oodi myös yleensä aloittaa leikit, ja onpa se pariin otteeseen tässä vuoden aikana antanut äidilleen palautetta sen tullessa liian lähelle luutaan. Ne myös nukkuvat lähekkäin usein, ja joka aamu niiden tullessa minua tervehtimään sänkyyn, Vanu alkaa pestä minun päälläni makaavaa Puudelia, joka on varmaan niinä hetkinä maailman onnellisin koira, kun minäkin sitä rapsuttelen ja halailen samaan aikaan.
Mutta, näistä mietelmistä sitten kuviin. Niitä on vähän, mutta kuitenkin.
Tässä tämä, Puudeli.
Ja mutsin kanssa.
Se on muuten nyt sitten niin, että Puudeli on päättänyt luopua turkistaan. Se on jo aika kalju kyljistä ja takaosastaan. Siksi Vanun suussa on karvoja.
Puudeli ja ikinuori Capri-muori
Ja niin. Minun Vanu.
